Luonnon monimuotoisuus tarkoittaa kaiken elämän kirjoa maapallolla perintöaineksesta ekosysteemeihin. Tämä kaikenkattavuus on sekä käsitteen voima että vaikeus. Turvattavina ovat elämää ylläpitävät järjestelmät – ei vähempää kuin koko planeetan elinkelpoisuus. Elävä luonto on ihmisten käytössä laajalti ja perusteellisesti merten syvyyksistä tuntureille. Luonnonvarojen käytölle ei ole valkoisia läikkiä kartoilla, vaikka luonnossa on vielä paljon tuntematonta.
Luonnonsuojelu on Suomessa vanhaa perua. Käsitetasolla sitä on jo remontoitu. Viimeisen vuosikymmenen ajan on alettu käyttää laajempaa ilmaisua luonnon monimuotoisuuden suojelu. Jotta tavoitettaisiin paremmin ongelman luonne, puhutaan itse asiassa suojelusta ja kestävä käytöstä.
Veikko Huovinen on kuvannut luonnonsuojelijoita hyvää tarkoittaviksi Hessu Hopoiksi, jotka ovat kovin huolissaan kaikesta. Luonnonsuojelijan vastaus huolestuttaviin ilmiöihin on aina suojelualueen ja mahdollisimman ison sellaisen, perustaminen. Saattaapa olla jotain perääkin Huovisen veistelyssä.
On aika astua ulos Hessu Hopon pitkistä tossuista. Luonnon monimuotoisuuden suojelu ja kestävä käyttö on monen ongelman ja keinon vyyhti. Tuloksiin ei päästä toistamalla aina vaan samoja konsteja.
En tarkoita, että uusia luonnonsuojelualueita ei tarvittaisi – ne eivät vaan ole patenttiratkaisu kaikkiin ongelmiin. Tehtävänä on saattaa luonnon monimuotoisuuden taloudelliset ja kulttuuriset arvot luonnonvarojen käyttöä koskevan päätöksenteon valtavirtaan.
Julkinen hallinto vastaa perinteisesti yleisistä eduista, joita markkinat eivät hoida. Valtio sääntelee, kannustaa jakamalla tukia, rahoittaa tutkimusta ja kehittämistä sekä "auttaa, neuvoo ja palvelee". Luonnon antimet ja niihin liittyvät arvot, mielikuvat ja rajoitukset kiinnostavat markkinoilla toimivaa yksityistä sektoria. Maailma on muuttunut nopeammin kuin julkisen vallan politiikka. Yksityisen sektorin vastuu ja mahdollisuudet toimia kumppanina luonnon hyväksi tehtävässä työssä on yksi keskustelua ja arviointia vaativa aihe.
Totutuilla keinoilla luonnon monimuotoisuuden kadon pysäyttäminen on kaukana horisontin takana, jos sielläkään. Nykyisten ja uusien keinojen onnistuneilla yhdistelmillä voidaan päästä lähemmäksi maalia. Onnistuminen vaatii yhteisymmärrystä, ja tähän pyrimme sopimalla kansallisesta strategiasta.
Siitä keskustelemme seuraavat viikot - anna äänesi kuulua täällä!
Ilkka Heikkinen
Nykysuomalainen pystyy siinä kuin kaskimaiden savolaisetkin 500 vuotta sitten monimuotoistamaan ja rikastuttamaan kestävästi luonnon- ja kuöttuuriympäristöä, kun hän saa siihen toimivat ohjeet. Tässä työssä myös valtion ympäristöhallinnon toimesta pääosin 40 viime vuoden aikana tehty tiedonkeruu ja tutkimus on ollut ensiarvoisen tärkeää. Ilman sitä Suomi olisi huomattavasti nykyistä ikävämpi elää.
VastaaPoistaUusia keinoja kannattaa kokeilla, mutta ei pidä luopua myöskään hyväksi koetuista vanhoista.
VastaaPoistaIlman suojelualueverkostoa ei voi varmasti turvata useimpia luontotyyppejä. Lajeja varten tarvitaan usein nykyisiä suojelualueita laajempia luontoalueita. Mutta niidenkin ytimeksi tarvitaan luonnonsuojelualueita.
Suojelualueverkosto muodostaa perustan, jota voi tukea muilla toimilla. Mutta ilman sitä kaikki muut toimet ovat kuin lihakset ilman luurankoa.
Vähän asian vierestä, mutta kainuulaiselle Huovis-lukijalle on mannaa seurata, miten paljon häntä siteerataan. Tämä on jo kolmas (3.) tänään vastaani tullut Huovis-siteeraus. Kiitos Veikko sanoistasi, teksteistäsi!
VastaaPoistaLapsuuteni 50-luvulla eläneenä muistan ajan, jolloin "luonto oli vielä meidän" eli kaikkien kansalaisten ulottuvilla ja lähipiirissä. Nykyisin vain rajan takainen Karjala muistuttaa tuosta kulta-ajasta! Pienviljely ja karjatalous hevosvetoisine metsätöineen säilytti ja rikasti luontoa. Vanhaan ei suoranaisesti ole paluuta, mutta oppia pitäisi olla otettavissa.
VastaaPoistaLuomu on pitkällä tähtäimellä maataloutemme ainoa järkevä vaihtoehto, puhdas lähiruoka ja energiaa säästävä tekniikka haluttua. Luonnonsuojelulla ei ole tulevaisuutta ilman perusteellista luontosuhteemme syventämistä, joka agraariyhteiskunnassa saatiin "äidinmaidossa". Nykyinen suojeluverkostokin on laiha lohtu, mutta tyhjää parempi! Nykypolvi on luonnosta vieraantumassa - miten ihmeessä ne norjalaiset sen saavat aikaan? Että telttaillaan luonnossa perhekunnittain ja jopa talvella! Siispä äiti ja isä, vie lapsi luontoon, luonto opettaa! Opettaja, kannusta luontosuhteen löytämiseen oppilaitasi, se helpottaa jopa opetustehtävissä! Yrittäjä, takaa tuotteittesi menekki ja yrityksesi imago laadittamalla yrityksellesi ympäristöjohtamisjärjestelmä (laatujärjestelmä ei riitä!). Sen käyttöönotto opettaa kaikki työntekijäsi ottamaan huomioon ympäristönäkökulmat kaikessa ja mm. energiaa säästämällä yhtiösi säästää nopeasti ko. panostukset (näin on yleensä todettu!). Ja näin edelleen kunnat, valtionhallinnon yksiköt voivat jatkaa samalla linjalla. Ympäristöministeriölläkään ei ole laadittua ympäristöjärjestelmää, jonka toimivuutta auditoitaisiin määräajoin, puhumattakaan, että alueellisilla Ely-keskuksilla olisi priorisoituna "ympäristöjohtamisen ja ympäristöjärjestelmien edistäminen" tai että lainsäätäjät valmistelisivat näitä pakollisiksi kaikille toimijoille.
Näitä vaikutuksia odoteltaessa on todettava muutama plussa luonnon säilymiselle:
1. Metsäveromuutos 1992 ja maanhankintalain muutos katkaisivat konsensuksen suurmetsäteollisuuden ja metsänomistajien välillä. Metsäteollisuus (lue: amerikkalaisten eläkerahastojen voiton maksimointi) siirsi tehtaat "halpamaihin" ja perikuntien osakkaat saivat jatkaa tilojen pirstomista. Luonnolle merkitsee viivytystaistelua!
2. Metsänomistajien omistajarakenteen muutos on johtamassa kriittisempään metsien hoitoon ja käyttöön. "Luomumetsätalous" ja metsän muiden hyödykkeiden hyödyntäminen sosiaalisen käytön painotuksin lienee lisääntymässä. Hyvä niin, sillä luontaisen metsänuudistamisen kierrossa saattaa esim. mustikkasato väljän siemenpuuston vaiheessa yltää ylittämään jopa puuston arvon koko kiertoaikana! Viihtyisämpänäkin metsä säilyy silloin yhden sukupolven ajan!
Suuret miinukset luonnon monimuotoisuudelle ovat olleet:
1. Pienviljelyn lopettaminen maataloudessa(lue: pinta-alalisän poistaminen). Siirryttiin karjattomaan maatalouteen lähiruuan ja luonnon monimuotoisuuden tappioksi ja nyt haikaillaan "suurtalouden autuuteen", mutta luonto-olosuhteemme eivät tällaista kilpailukykyä edesauta! Rohkea suuntautuminen luomuun, jopa luomukarjan ja työhevoskannan lisääminen voisivat poikia sivuelinkeinojakin maaseudulle. Puhtaan ruuan ruokapiirit voisivat verkostoitua avuksi!
2. Maa- ja metsätalouden ylikoneellistaminen. Johti moto-avohakkuulinjalle, lähivesien saastumiseen ja metsien jokamieskäytön heikkenemiseen. Elävän maaseudun viihtyvyys- ja työllisyysnäkökohdat uhrattiin kansainvälisen metsäteollisuutemme alttarille. Soiden-, hiekkaharjujen- ja muun kaivannaisteollisuuden jäljet tulevat lisäksi pysyvästi hävittämään Suomen luontoa.
Näin Suomen luonto voi vielä löytää lähes menetettyjä tai uinuvassa olleita geenivarantojaan takaisin, linnut, perhoset ja hyönteiset palaisivat!? Ja maailma pelastuu - jos vielä tehdään osaamisestamme vientivaltti! Mutta mikä parasta, asenneilmastomme muuttuisi eli luonnonsuojelijoita olisivat kaikki kansalaiset!
Ymmärrän hyvin, että uusliberalismin valtakaudella alkanut verojen ja julkisen vallan henkilöstön alasajo saa pohtimaan mahdollisuuksia yksityistää luonnonsuojeluakin. Nyt sama meno jatkuu laman ja säästöjen varjolla.
VastaaPoistaYleisiä etuja ei kuitenkaan saisi heittää yksityisen vapaaehtoisuuden varaan. Se kun voi muuttua nopeastikin muodin ja suhdanteiden mukaan.
Sama koskee tukia. Sille jolle euro on paras konsultti, eivät valtion ympäristötuet voi millään pärjätä, kun hyödykkeiden hinnat maailmanmarkkinoilla ennen pitkää vääjäämättä nousevat niiden yli.
Kun talouselämän valta on valtioon verrattuna kasvanut, yhtiöiden tulee tietysti kantaa yhteiskuntavastuaan myös luonnonsuojelussa. Vastaavasti maan omistamisen pitää sisältää myös vastuta luonnosta. Aateluuden tulee velvoittaa sivistysporvaristoakin.
Kunnat ovat päässeet viime aikoina luonnonsuojelusta kuin koira veräjästä. Niillä on kuitenkin kaavoitusmonopoli ja paljon omaakin maata. Edistykselliset kunnat, kuten Vantaa ja Espoo, ovat kehittäneet jo hyviä käytäntöjä muillekin.
Jos julkisen vallan vetäytyminen jatkuu, myös ympäristöjärjestöjen merkitys kasvaa. Julkisen vallan pitäisi silloin turvata niille riittävät työkalut. Suomessa ei niille lahjoittaminenkaan ole vielä verovapaata vaikka esimerkiksi yliopistoille on. Tästä ja monesta muusta syystä suomalaiset kansalaisjärjestöt ovat muillakin toimialoilla vuosikymmeniä jäljessä esimerkiksi Ruotsin, Iso-Britannian tai Saksan kollegoistaan.
Jos uusi hallitus ei ole tätä luonnonsuojelumyönteisempi, EU:n merkitys tulee kasvamaan niin rahoituksen kuin oikeusnormien suhteen.
Ja jos uusi biodiversiteettistrategia ei onnistu, luonnonsuojeluväki saattaa ruveta Venäjän vallan lopulta tunnettujen sortovuosien kaltaiseen oikeustaisteluun. Silloin pilaajia ruvetaan pistämään vireillepanoilla ja tutkintapyynnöillä kuriin sekä virkamiehiä kanteluilla tilille laiminlyönneistä. Sekin olisi seuraus luonnonsuojelun privatisoimisesta.
Mutta milloin tämä julkisen vallan alasajo oikein saavuttaa pohjansa? Uusliberalismi meni jo muodista, kun firmat huusivat lamassa vahvaa valtiota pelastamaan konkursseista. Mutta milloin vahvempi yleisten etujen valvonta palaa myös ympäristöasioihin ja taloudellekin välttämättömien ekosysteemipalvelujen vaalintaan?
Luonnonsuojeluasioissa tarvitaan nyt uutta johtajuutta ja tahtotilaa. Ajopuut ajelehtivat valtavirrassa mutta lohet nousevat vastavirtaan.
pitäisköhän ajatella kulutuksen ja sen kasvun merkitystä paljon enemmän tuon kaiken taustalla
VastaaPoistaSuojelualueverkoston merkitystä ei voi millään vähentää, muun muassa koska
VastaaPoista- suojelualueemme keskittyvät pohjoiseen, etelässä verkostosta ei voi vielä puhua (pelkkiä irtopaloja)
- etelässä on kuitenkin paljon suojelualueiksi sopivia alueita ja suurimmat lisäsuojelun tarpeet
- suojelualueet ovat varmoja, pysyviä ja lakisääteisiä, kun taas esimerkiksi tuilla perustetut luonnonhoitoalueet epävarmoja ja väliaikaisia
- luontotyypit ovat paikkoja eli alueita ja suojelualue siksi niille luonnollinen suojelukeino
- ja lajit taas ovat luontotyypeistään riippuvaisia
- suojelualue on hyvä suojelukeino sekä luontotyypeille että lajeille
- suojelualueille voi tehdä pitempään tähtääviä hoitosuunnitelmia ja ennallistamista paremmin kuin yksityismailla
- pitemmän päälle suojelualueet tulevat valtiollekin halvemmiksi kuin tukialueet, ne on tarkoitettu tuhansien vuosien tähtäimellä
Muun muassa näistä syistä suojelualueiden merkitystä ei tule biodiversiteettipolitiikkassamme heikentää vaan vahvistaa.
"Luonnon antimet ja niihin liittyvät mielikuvat..." näyttävät käytännön tasolla täällä maan kaakkoiskulmalla kiinnostavan yksityissektoria vain kaikenlaisen luontoa tuhoavan hyväksikäytön puitteissa. Muunlaisia ääniä ei ole tai ne ovat niin hiljaisia, että niitä on mahdotonta kuulla. Luonnonsuojelijoissa
VastaaPoistasaattaa olla Hessu Hopon piirteitä, mutta ainakin käytännön maakuntatasolta katsottuna tämän blogin kirjoittajassa on jossain määrin hyväntahtoista hölmöä.