Väestönkasvun, köyhyyden ja luonnon kadon noidankehät sijoittuvat maapallolla epätasaisesti. Luonnon monimuotoisuutta koskeva maailmanpolitiikka on kytkeytynyt vahvasti kehityksen epätasaisuuteen.Kolonialismin muistot ja nousevien taloudellisen vallan voimakeskusten synty sähköistävät jokaisen luonnon monimuotoisuussopimuksen osapuolikokouksen. Näin kävi myös Nagoyassa lokakuussa. Sopimuksessa on peräti 193 osapuolta, eli se on yksi kattavimmista kansainvälisistä asiakirjoista. Kokouksissa päätös syntyy vain, jos mikään osapuoli ei vastusta. Niinpä sitten haetaan kompromisseja. Niihin tarvitaan aina yhteisymmärrys pohjoisen ja etelän välillä.
Kehittyvien maiden puolesta esiintyivät viimeksikin vahvasti Brasilia, Kiina, Indonesia, Malesia, Thaimaa, Etelä-Afrikka, Kolumbia ja Meksiko. Tilastojen valossa kehittyväksi luokiteltava maa voi samalla olla huomattava talousmahti alueellaan. Nämä maat ottivat kehittyvien maiden ryhmien edunvalvojan asemaa.
Keskustelu Nagoyassa oli välillä varsin dramaattista ja hyvin poliittista. Kuulimme useita klassisen puhetaidon parhaita perinteitä noudattavia esityksiä, mikä pohjoismaisen virkamiesharmauden näkökulmasta oli suorastaan kiehtovaa. Vaikka tietyt suodattimet saattoivatkin olla alitajuisesti käytössä, oli pakko pysähtyä välillä miettimään, mikä todellisuus sanojen takana on. Kaikkea ei voinut kuitata kyynisesti sillä, että tämä nyt on vain suurta näytelmää ja harkittua kokoussalidraamaa.
Luonnon monimuotoisuus tosiaankin on köyhimmille ihmisille elinehto. Luonnon köyhtyminen merkitsee hengenvaaraa ihmisille, jotka ovat suoraan riippuvaisia luonnonvaraisista kasveista ja eläimistä, ekosysteemien suoja- ja säätelyvaikutuksista. He eivät pääse pakoon huononevaa ympäristöä. Heidän näkökulmastaan luonnon monimuotoisuuden merkitys ei edes ole taloudellisesti aina arvotettavissa - kyse on mittaamattomista arvoista. Kollegat tulivat siis oloista, joissa tämä on jo suuren väestönosan arkea. He tiesivät, mistä puhuivat.
Luonnon monimuotoisuuden kestävä käyttö ja suojelu ovat erottamaton osa köyhyyden poistamista. Luonnon rooli kasvaa myös Suomen kansainvälisessä kehityspolitiikassa. Rahan käyttö osaamisen, teknologian ja innovaatioiden vientiin on pienen maksajan kannalta viisasta politiikkaa.
Pelkkä raha ei välttämättä auta. Suomella on ollut ja on hyviä hankkeita, joissa viedään suomalaista asiantuntemusta kohdemaan tarpeisiin. Yksi parhaita kehitysyhteistyöhankkeitamme oli Biodamaz-ohjelma, joka kartoitti Amazonian alueen luonnonvaroja ja loi kattavan tietopankin internetiin. Yhteistyö Perun kanssa jatkuu. Tuore esimerkki on Saksan aloite Life-Web, johon Suomikin osallistuu.
Suomen luonnon monimuotoisuutta koskevassa kansallisessa strategissa ja toimintaohjelmassa linjataan, miten Suomi kantaa luontovastuutaan kansainvälisessä kehityspolitiikassa. Emme suojele luontoa vain kotikuusen alla vaan olemme osaltamme vastuussa ohuesta elollisesta kalvosta, joka peittää planeettaamme.
Kansainvälisten tavoitteiden tulee näkyä kansallisessa strategiassamme. Odotamme ajatuksiasi viisaasta kansainvälisestä luonnonsuojelupolitiikasta ja Suomen roolista siinä.
Ilkka Heikkinen
Kuvassa Alpahyao Mishanan luonnonsuojelualueen reunalla oleva Perun Amazonian tutkimuslaitos (IIAP), jossa tutkitaan sademetsän kasvien hyötykäyttöä ja niiden viljelymahdollisuuksia. Kuva: Matti Nummelin
Suomen pitäisi ensin omissa kansainvälisten prosessien kannoissan ajaa luonnonsuojelua ja sitten niitä myös EU:n ja muiden maiden kannoiksi.
VastaaPoistaNäin ei läheskään aina käy. Esimerkiksi ilmastoneuvotteluissa biodiversiteettiasioita ei otettu Suomen kannoissa riittävästi huomioon. Ei vaikka Suomi panosti biodiversiteetti- ja ilmastosopimusten yhteiseen työryhmään paljon rahaa. Se raha meni hukkaan, kun tieto ei kulkenut YM:nkään sisällä luonnonsuojelupuolelta ilmastoneuvottelijalle. Itse asiassa Suomen kannat olivat luonnonsuojelulle haitallisia (LULUCF).
Suomen pitää kantaa huolta myös omasta ekologisesta imperialismistaan. Me riistämme muualta maailmasta hillittömön paljon luonnonvaroja omaa tuotantoamme ja kulutustamme varten.
VastaaPoistaSuomi on kuin mainoksen myrkky: se tappaa sekä kotona että puutarhassa.
Oma lukunsa ovat myös suomalaistaustaiset monikansalliset yhtiöt. Kännyköihin menee harvinaisia maametalleja. Metsäjättimme ja -konsulttimme edistävät eukalyptusplantaaseja monella mantereella.
Näistä syistä on tärkeää, että Suomi on aktiivinen kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa. Meillä on raskaita syntejä sovitettavana.
Jotakin on toki tehtykin. Lehtomäki sai ehkä enemmän aikaan maailmalla kuin kotimaassa. Hän edisti muun muassa kansainvälisten ympäristösopimusten yhteistyötä. Kotimaassahan Vanhasen-Kiviniemen hallitusten ohjelman ympäristöluku oli kaikkien aikojen lyhyin ja surkein merimetsontappokirjauksineen kaikkineen.
Suomen ekologinen toiminta mm. kehitysmaissa on tosiaan ollut pikemmin monimuotoisuutta tuhoavaa kuin sitä suojelevaa. Indonesian palmuöljytuotanto ja paperiteollisuuden eucalyptusviljelmät tuoreimpia esimerkkejä. Myös varhempi "metsäalan" kehitysapu oli enemmän "luonnonmetsien hyödyntämiseen" tähtäävää kuin niitä suojelevaa taikka autioitumista ehkäisevää. Eräs esimerkki on Tansanian Amanin vuoristosademetsän hakkuut 1970-luvulla, alueella, joka oli kansinvälisen luonnonsuojeluorganisaation IUCN:n toimesta rauhoitettu, mutta Suomen UM:n kehitysyhteistyöosasto ei ollut tietoinen asiasta ennenkuin IUCN nosti asian esille 1985 ja uusi kehitysapuprojkti lopetti hakkuut ja ryhtyi suojelemaan aluetta.
VastaaPoistaMeillä olisi kuitenkin maailman kärkiluokkaa olevaa osaamista kaukokartoituksen ja metsävarojen inventoinnin aloilta, jota tulisi hyödyntää. Kehitysmaiden omat resurssit eivät riitä sellaisen kokonaisvaltaisen suunnittelun käynnistämiseen, mikä olisi tarpeen mm. autioitumisen ehkäisemisessä aridisilla- ja puoliaridisilla alueilla. Ylilaiduntaminen ja polttopuutarve, jota luonnonolosuhteet kuten tuulieroosio ja kuivuuden lisääntyminen täydentävät, kaventaa vauhdilla alkuperäiskansojen elintilaa noissa maissa ja lisää nälkää. Samalla häviää alkuperäistä kasvigenetiikkaa, jota tarvittaisiin muutoksen jarruttamiseksi tai jopa pysäyttämiseksi.
Suomalaisilla olisi taimitarhoihin-, vesitalouden säätelyyn-, metsittämiseen- ja myös maatalouteen sekä koulutukseen liittyvää osaamista, jota osattaisiin soveltaa myös näissä eksoottisissa oloissa. Kaukokartoituksella olisi sevitettävissä kokonaistilanteita ja soveliaimmat pioneerikokeiluun soveltuvat kohteet eikä paikallisen väestön lopulliselle vastuulle jätettävien projektien alkuunpaneminen tulisi edes kovin kalliiksi.
Kalliita koneita ja laitteita eivät tällaiset projektit erityisesti edellytä vietäväksi kohdemaihin ja esisuunnittelu onnistuisi pitkälle kotimaassa.
Vapaaehtoiset kansalaisjärjestöt, kuten KEPA, soveltuisivat hyvin täydentämään työtä kohdemaissa.