Ahneelle on koko luontokin liian vähän – tarvitaan uudenlaisia kunniakäsityksiä

Hyvät ystävät! Lähdimme etsimään otakantaa.fi-palvelun kautta tuoreita ajatuksia luonnon monimuotoisuuden suojelusta ja kestävästä käytöstä. Ja niitä myös saimme. Kommentteja tuli runsaasti ja mikä parasta, te keskusteluun osallistuneet, olitte todella miettineet asiaa.

Kirjoitusten laatu on erittäin hyvä. Joukossa on monia valmiita esityksiä ja ajatuksia, jotka otamme huomioon, kun nykyisen luonnon monimuotoisuusstrategian päältä puhalletaan pölyt ja sen tarkistus polkaistaan kunnolla käyntiin.

Kannanotot kootaan muistioon, jossa ne jaetaan karkeasti viiden otsikon alle:
• valtavirtaistaminen
• luonnonvarojen käytön välittömien vaikutusten estäminen
• suojelun tehostaminen
• luonnon monimuotoisuuden taloudellinen merkitys
• toimintaedellytykset luonnon monimuotoisuuden suojelulle ja kestävälle käytölle

Muistio on käytössä jo toukokuussa asiantuntijoiden työpajassa, jossa luonnostellaan strategian peruslinjauksia. Ja käyttö myös jatkuu: muistio seuraa valmistelussa mukana aina siihen saakka, kun stratgia on valmis.

Kevään ja kesän aikana näppäimet ratisevat ja aivot rutisevat ministeriöissä ja lukuisissa asiantuntijalaitoksissa. Syyskuussa strategialuonnoksen pitäisi olla siinä kunnossa, että sitä voi kommentoida. Palaamme siis silloin asiaan, ja saatte tilaisuuden arvioida aikaansaannostamme ennen sen lopullista poliittista käsittelyä.

Tämän kirjoituksen otsikossa on otteet kahdesta otakantaa.fi-kyselyyn tulleesta kommentista. Ensimmäisenä Seneca-sitaatti 2000 vuoden takaa ja toisena tuoreempi oivallus. Molemmista nousee esiin sama asia: arvoista pitää keskustella. Ja arvolähtökohtia pitää miettiä kriittisesti päätöksenteon valmistelussa – muuten siitä puuttuu suunta ja sielu.

Otakantaa.fi-kysely sulkeutuu tänään. Tämä on myös tällä erää Luonnonsuojelu remonttiin -blogin viimeinen kirjoitus.

Suuri kiitos jokaiselle keskusteluun osallistuneelle!

Ilkka Heikkinen

Ohut kalvo pallon pinnalla

Väestönkasvun, köyhyyden ja luonnon kadon noidankehät sijoittuvat maapallolla epätasaisesti. Luonnon monimuotoisuutta koskeva maailmanpolitiikka on kytkeytynyt vahvasti kehityksen epätasaisuuteen.

Kolonialismin muistot ja nousevien taloudellisen vallan voimakeskusten synty sähköistävät jokaisen luonnon monimuotoisuussopimuksen osapuolikokouksen. Näin kävi myös Nagoyassa lokakuussa. Sopimuksessa on peräti 193 osapuolta, eli se on yksi kattavimmista kansainvälisistä asiakirjoista. Kokouksissa päätös syntyy vain, jos mikään osapuoli ei vastusta. Niinpä sitten haetaan kompromisseja. Niihin tarvitaan aina yhteisymmärrys pohjoisen ja etelän välillä.

Kehittyvien maiden puolesta esiintyivät viimeksikin vahvasti Brasilia, Kiina, Indonesia, Malesia, Thaimaa, Etelä-Afrikka, Kolumbia ja Meksiko. Tilastojen valossa kehittyväksi luokiteltava maa voi samalla olla huomattava talousmahti alueellaan. Nämä maat ottivat kehittyvien maiden ryhmien edunvalvojan asemaa.

Keskustelu Nagoyassa oli välillä varsin dramaattista ja hyvin poliittista. Kuulimme useita klassisen puhetaidon parhaita perinteitä noudattavia esityksiä, mikä pohjoismaisen virkamiesharmauden näkökulmasta oli suorastaan kiehtovaa. Vaikka tietyt suodattimet saattoivatkin olla alitajuisesti käytössä, oli pakko pysähtyä välillä miettimään, mikä todellisuus sanojen takana on. Kaikkea ei voinut kuitata kyynisesti sillä, että tämä nyt on vain suurta näytelmää ja harkittua kokoussalidraamaa.

Luonnon monimuotoisuus tosiaankin on köyhimmille ihmisille elinehto. Luonnon köyhtyminen merkitsee hengenvaaraa ihmisille, jotka ovat suoraan riippuvaisia luonnonvaraisista kasveista ja eläimistä, ekosysteemien suoja- ja säätelyvaikutuksista. He eivät pääse pakoon huononevaa ympäristöä. Heidän näkökulmastaan luonnon monimuotoisuuden merkitys ei edes ole taloudellisesti aina arvotettavissa - kyse on mittaamattomista arvoista. Kollegat tulivat siis oloista, joissa tämä on jo suuren väestönosan arkea. He tiesivät, mistä puhuivat.

Luonnon monimuotoisuuden kestävä käyttö ja suojelu ovat erottamaton osa köyhyyden poistamista. Luonnon rooli kasvaa myös Suomen kansainvälisessä kehityspolitiikassa. Rahan käyttö osaamisen, teknologian ja innovaatioiden vientiin on pienen maksajan kannalta viisasta politiikkaa.

Pelkkä raha ei välttämättä auta. Suomella on ollut ja on hyviä hankkeita, joissa viedään suomalaista asiantuntemusta kohdemaan tarpeisiin. Yksi parhaita kehitysyhteistyöhankkeitamme oli Biodamaz-ohjelma, joka kartoitti Amazonian alueen luonnonvaroja ja loi kattavan tietopankin internetiin. Yhteistyö Perun kanssa jatkuu. Tuore esimerkki on Saksan aloite Life-Web, johon Suomikin osallistuu.

Suomen luonnon monimuotoisuutta koskevassa kansallisessa strategissa ja toimintaohjelmassa linjataan, miten Suomi kantaa luontovastuutaan kansainvälisessä kehityspolitiikassa. Emme suojele luontoa vain kotikuusen alla vaan olemme osaltamme vastuussa ohuesta elollisesta kalvosta, joka peittää planeettaamme.

Kansainvälisten tavoitteiden tulee näkyä kansallisessa strategiassamme. Odotamme ajatuksiasi viisaasta kansainvälisestä luonnonsuojelupolitiikasta ja Suomen roolista siinä.

Ilkka Heikkinen

Kuvassa Alpahyao Mishanan luonnonsuojelualueen reunalla oleva Perun Amazonian tutkimuslaitos (IIAP), jossa tutkitaan sademetsän kasvien hyötykäyttöä ja niiden viljelymahdollisuuksia. Kuva: Matti Nummelin

Luonto ja liike-elämä

On tavanomaista ajatella, että taloudellinen toiminta on lähtökohtaisesti vaaraksi luonnolle. Luonnonsuojelija ei helposti näe talouselämässä muuta kuin ahneutta ja ongelmia. Toisaalta yritysten näkökulmasta luonnon arvojen puolustaminen näyttäytyy yleisenä uhkana, rajoituksena, jopa perusteiltaan epäselvänä viherideologiana.

Ei kuulkaa, ei tällaisesta asetelmasta synny ratkaisuja. Jotain parempaa ja rakentavampaa on saatava aikaan, sillä samassa liemessä ovat niin yritykset kuin kuluttajatkin, jos hukkaamme luonnon toimintakyvyn perusedellytykset.

Luonto liiketoiminnassa eli Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n Business & Biodiversity - aloite on vuodesta 2003 alkaen saanut kasvavaa kiinnostusta. Myös yritykset ovat olleet kiinnostuneita aloitteesta. Hyviä esimerkkejä sitoutumisesta ympäristötavoitteisiin on Suomestakin. Miettikääpä Repoveden kansallispuiston perustamisvaiheita, Puhdas Itämeri-kampanjaa tai VR:n ja Suomen luonnonsuojeluliiton palkittua Matkalla maisemaan -hanketta. Kansainvälisesti toimivat suuryritykset tarjoavat useita kiinnostavia esimerkkejä.

Yritykset voivat kohentaa julkikuvaansa lahjoittamalla rahaa luonnonsuojeluhankkeisiin - kansalaisjärjestöille ja säätiöille. Luonnonsuojelun sponsorointi on toki sopivaa siinä missä urheilunkin. Kritiikkiä voi tulla viherpesusta, jos yritys jatkaa luonnonvarojen suhteen toimintaansa vanhaan tapaan.

Yritys voi omassa toiminnassaan huolehtia tarkasti lainsäädännön ja viranomaisten ohjeiden noudattamisesta. Toimintaa voidaan varmentaa erilaisilla sertifiointijärjestelmillä ja standardeilla. Tällainen toiminta on kannatettavaa ja kunnioitettavaa, sillä ympäristölainsäädännön tarkka noudattaminen on hyvin vaativaa. Kuinka paljon saataisiinkaan aikaan jo sillä, että yritykset selvitysten tilaajina paneutuisivat huolella hankkeiden ja suunnitelmien ympäristövaikutusten arviointiin, eivätkä tyytyisi halvimman konsultin heikkolaatuisiin selvityksiin.

Vaikeinta, mutta nähdäkseni kaikkein hyödyllisintä, on sisäistää luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategia osaksi yrityksen toimintaperiaatteita ja strategisia tavoitteita. Joissakin kansainvälisissä suuryrityksissä tähän on jo mentykin. Yrityksen ylin johto saattaa julistuksenomaisesti ilmoittaa, että yrityksen tavoitteena on minimoida sen toiminnan vaikutukset luonnon kestokykyyn ja peräti nollata ne määrävuoteen mennessä.

Heittämällä kovan, saavuttamattomaltakin tuntuvan tavoitteen, yritys samalla pakottaa oman koneistonsa toimimaan sen mukaisesti. Yrityksen strategian tulee leikata läpi koko tuotantoprosessin, tuotteen elinkaaren ja organisaation. Jos kansalaiset uskovat julistukseen ja arvostavat tekoa, pitäisi myönteisen palautteen tulla markkinoilta.

Suomessa tästä on esitetty myös epäileviä kommentteja. Tällainen toimintatapa ei muka ole suomalainen tapa toimia, koska me “teemme ensin ja mainostamme vasta sitten”. Yritykset välttävät korkealentoisia julistuksia.

Varmasti on totta, että teot puhuvat puolestaan. Varjopuolena kuitenkin on, että vähittäisten parannusten tiellä ei sitouduta pitkän ajan tavoitteisiin. Samalla ehkä menetetään myös mahdollisuus myönteiseen julkisuuteen. Miksi näin toimitaan? Sillä jos myönteinen julkisuus on palkinto päättäväisistä toimista kohti vastuullista ja kestävää yritystoimintaa, on palkinto kaikin mokomin myös saatava.

Ilkka Heikkinen

Suojelualueiden verkostosta toimivaksi suojelualuejärjestelmäksi

Alueiden suojelu luontoa muuttavilta toimilta on vanha ja hyvä keino turvata luontoa. Suomessa suojelualueita on perustettu vaiheittain, vaihtelevin ajatuksin ja perustein jo ennen maan itsenäistymistä.

Valtion mailla on nyt 37 kansallispuistoa, 19 luonnonpuistoa, noin 500 muuta luonnonsuojelualuetta ja 12 suojeltua erämaa-aluetta. Seuraavat vuodet teemme töitä valtiolla olevien suojeltavien alueiden perustamiseksi asetuksilla. Yksityisiä luonnonsuojelualueita on lähes 5 500.

Suomalaiset ja ulkomaiset matkailijat kävivät kansallispuistoissamme viime vuonna peräti lähes kaksi miljoonaa kertaa. Käyntien tulo- ja työllisyysvaikutukset olivat vuodessa yli sata miljoonaa euroa. Rahat menivät oikeaan paikkaan, sillä eniten kävijöitä oli Pohjois- ja Itä-Suomessa, joiden taloudessa matkailutuloilla on erityinen paino.

Suojelualueet ovat kiistatta kansallinen aarreaitta. Suomen laaja suojelualueiden verkosto turvaa luontomme arvokkaimpia alueita. Metsien monimuotoisuutta turvaava METSO-ohjelma ja suostrategia tietävät täydennyksiä siihen tulevaisuudessakin.

Tätä verkostoa ei kuitenkaan vielä voi kutsua toimivaksi suojelualuejärjestelmäksi.

Alueiden hoidon ja käytön, ennallistamisen, rauhoitusmääräysten, maastoon merkinnän, palveluiden ja tietojärjestelmien kehittämisessä on paljon tehtävää myös tuleville vuosikymmenille. Järjestelmää olisi syytä selkeyttää vähentämällä sekavia suojelualueluokkia ja kirjavia rauhoitusmääräyksiä.

Monet suojelualueet ovat aiemman talouskäytön jäljiltä luonnonsuojelumielessä "vajaatuottoisia". Ennallistamisella ja aktiivisella luonnonhoidolla suojeluun tehdyistä sijoituksista saadaan irti enemmän tehoa. Erityisesti ennallistamista on varaa parantaa - laatu on määrää tärkeämpää.

Natura 2000 –alueet näyttäytyvät liian usein passiivisina kieltojen ympäröimänä luonnonarvojen linnakkeina. Niiden tarkoitus on kuitenkin muodostaa dynaaminen ja kehittyvä verkosto, joka sopeutuu mm. muuttuvassa ilmastossa ympäristön väistämättömiin muutoksiin.

Naturassa on mukana useita alueita, joita ei ole tarkoituskaan perustaa luonnonsuojelualueiksi. Niillä suojelua ja kestävää käyttöä voidaan edistää vaikka hoitamalla talousmetsiä ja vesistöjämme, maatalouden ympäristötuella rahoitettavilla hoitotoimilla sekä hyvällä maankäytön suunnittelulla.

Katse on suunnattava myös alueille, jotka jäävät verkoston ulkopuolelle. Ovatko suojelualueiden väliset yhteydet kunnossa? Miten saadaan aikaan toimiva "vihreä infrastruktuuri"? Vai syökö elinympäristöjen pirstoutuminen vääjäämättä luonnon turvaverkkoa?

Suomessa on hyviä kokemuksia kansallisista kaupunkipuistoista, maisemanhoitoalueista ja valtion retkeilyalueista. Löytyisikö näistä malleista "kolmas tie", joka muuttaisi värilliseksi monien pelkäämän harmaan vyöhykkeen? Ota kantaa!

Ilkka Heikkinen